R.I.Parta

Parralle tuli sanottua hyvästit jo toisen kerran tänä vuonna. Ne jotka eivät muista, lähti leukakaverini lomalle jo vuodenalussa, mutta palasi pian takaisin. Monen ihmisen suruksi ja joiden iloksi joudun ilmoittamaan, että tällä kertaa niin ei käy. Ainakaan aivan heti.

Parran kasvun aloitin heti kun haivenia alkoi tulla. En halunnut/jaksanut niitä ajaa ja tulihan niistä yläasteella pilkkaa ja haukkumaa. Vitut minä tosin siitä. Kunnon kasvatusken aloitin lukiossa. Niin paljon partaidoleita, ettei voinut olla kasvattamatta. Mikael Vanninen on pakko sanoa erikseen. Iäti partaidoli numero uno. Omalla kohdalla ”tyylinä” ollut aina perus risuparta. Se ei ehkä ole aina olluit se estettisesti kaunein, mutta on sitä välillä tullut ”äijä” olo kävellä nahkatakki päällä, hevifarkut jalassa, parta naamalla Death Metallin (tai purkkapopin) soidessa luureista

Mutta…

Elämä ja arki ei ole mennyt ihan samalla tavalla kuin enne. Kyllästymistä itseen, ihmisiin ja tekemiseen. Päätin siis kokeilla jotain piristävää. Jotain erilaista. Parranajaminen tuskin vaikuttaa sellaiselta, mutta myönnän että olo oli ”uudistunut” kun peilistä tuijottikin baby face Miika sen kaikille tutun metsäpeikko/hevimörkö/raiskaaja/spugeparta Miikan sijaan :D. En todellakaan sano etten partaa koskaan enää aio pitää. Hell, mähän rakastan partoja! Mutta nyt ainakaan hetkeen ei sitä tulla näkemään.

Eloa ja arkea muuten: Neljän päivän kaupunki oloon sisältyi laskuja ja nousuja. Kuppi kallistui, tuli itkettyä, tuli angstattua, tuli krampattua ja tuli kaivattua ihmisiä ja hetkiä. Toisaalta tuli pidettyä hauskaa, soitettua ihan maan perkeleesti, mietiskeltyä ja saunottua. Plussan puolella siis ainakin. Enempää en jaksa valittaa. Ootte kuitenkin siihen jo kyllästyneitä, vaikkette sitä myönnäkään :D. Myöntäkää.

Nyt ChannelAwesomen hienoon maailmaan!

YöMX

Yö taas, joten on aika jatkaa  blogailua. Eipä tässä muuta tärkeä kerrottavaa, kuin nimen vaihto.

Menee paljon paremmin. Asiat painaa mieltä, mutta onnistun kaivamaan onnellisia hetkiä tukkimaan varjot. Huomenna on hieno päivä. Serkun synttärit, kalja med Eetu Häkkinen ja illalla maailman paras bändi esittää maailman parhaita biisejä maailman parhaassa keikkapaikassa. Kyseessähän on siis CMX, keikkapaikkana Pakkahuone. Kyseistä bändiä on nyt viimepäivinä tullut soitettua tiuhaan , mikä on ollut omiaan kohottamaan mielialaa. Siellä kun on kaikkea angstista riemuun, niin kapapleissa kuin levykokonaisuuksissakin.

Ulkona alkaa jo valastaa. Se taas ei ole mikään miellyttävä näky. Aurinko nousee jo ja minä valvon. Nooh, voisi asiat huonomminkin olla.

In the middle of the yö

Yö. Heh… Ajattelen kaikkea omituista, kiehtovaa ja miellyttävää koko päivän ja illan, mutta parin tunnin pimeys saa itkuiseksi ihmisraunioksi. Mä pelkään. Pelkään että oon tiellä. Tuputan itteäni kaikkialle ja valitan niille sitten  niille siitä että tuputan itteäni niille. Tuputuksella meinaan siis et meen juttelemaan. Ei siinä oo mitään järkeä. Tuleekohan koskaan olemaan.

Eikä siis ymmärretä väärin, on ihan törkeän hienoa jutella ihmisille! J Sellasille, joita ei oo hetkeen tullu nähtyä. Tai ainakaan juteltua. Sellasille, jolle on oon jutellu jo kauan ja sellasille joille en niinkään. Uusia ihmisiä, miehiä ja naisia. Elämäni ja yöni varsinkin alkaa muistuttaa epäseksikästä pornoa.

Kirjoittaminen auttaa. Kaikenlainen kirjoittaminen. Blogiin, koneelle, paperille, kännykälle. Tekstareita lähettäisin nälkävuoden verran jos luuri ei oikuttelisi. Blogiin kirjotteluun oon alkanut orjentoitumaan ja koetan aina parinpäivän välein päivitellä elämää ja menoa. Paino sanalla koetan.

Yöt on alkanut oleen vaikeita. Ennen pidin öistä ja… pidän yhä jollain tavallakin. Niissä on aina jotain mystistä. Nyt niissä on alkanut olemaan paljon pelottavaa. Alan itsekin muistuttaa yötä:

Hiljainen..

Tarkkaileva…

Rauhallinen…

Mutta synkkä.

Sisällä kuitenkin on jotain kaunista.

Sykkivä sydän.

Tuuli ja kuunsirppi.

Ei aamut oo niin mukavia, varsinkin kun näkee auringonnousevan eikä oo nukkunut tuntiakaan. Vie hiljaiseksi. Joskus näyn kauneudesta, joskus yksinäisyydestä. Joskus molemmista. Mutta mikä minä olen valittamaan. Aurinkohan se yksinäisin on. 

Within Temptation - In The Middle of The Night

Sauna

Kävin tänään saunassa. Yksin. Se oli ihan saakelin hienoa.  Otin kunnon löylyt ja sitten astelin ulos katselemaan luonnon raukeutta. Aurinko laski juur ja järvi oli ihan tyyni. Linnut lauloi jossain kauempana ja koirakin tais haukahdella pari kertaa. Siinä tuli mietittyä paljon asioita. Viimeaikojen tapahtumia, ihastuksia, elämää ylipäätään… leegoja…  Mitä nyt suomalainen 19-vuotias miettii.

Tuli tajuttua päivänaikana yksi fakt, jälleen: Mahtavia ihmisiä ympärillä. Onneksi on sosiaalinen media, saan kiusata ja häiritä arkea ihan selvin päinkin :D

Mä oon valehdellu teille kaikille päin naamaa

Anteeks

.

Mulle on eräs ihminen sanonut, että pyytelen liikaa anteeksi. Asioita, joita mun ei tarvittis. En tiedä mistä se johtuu. Veikkaan tosin, että pelkään niin paljon menettäväni tärkeät ihmiset mun elämässä, että varon kokoajan sanomasta mitään väärää. Mulla kun ei ole ennen lukioon tuloa ollut elämässäni kuin kourallinen ystäviä ja tärkeitä ihmisiä.

Nyt on kuitenkin anteeksipyynnön paikka.

Kun multa on kesällä kysytty että ”Hei, kuinka sulla menee” Yleisin vastaus on ollu luokkaa. ”Mikäs tässä, ei voi valittaa. Ei kesällä voi masentua” yms.

Ei.

Mulla ei mene hyvin. Hyviä ASIOITA on tapahtunut. Paljonkin. ja Hyviä päiviä ja hetkiä on ollut. Mut kokonaisuuksia… ei hetkeen. tiedä sitten onko koskaan.

Tuntuu et oon yksin.

Vaikka ympärillä olisi Klubinpöydällinen ihmisiä, Studiollinen karvaisia kavereita, Footbag pelillinen ihmisiä,  Conillinen Cavereita tai muuta vastaavaa, tuntuu että olisin ypöyksin. Istuisin Klubin pöydässä juomassa yksin kaljaa. äänittäisin rumpuja yksin tai istuisin paikallani tekemättä mitään. Potkisin Footbaggia ilmaan yksin. Istuisin tyhjän Sibbehallin nurkassa, yksin. Mä tiedän etten oo yksin. Oikeesti. Mut… toisaalta mä en tiedä. Tuntuu aina et olisin ilmaa ja voisin vana haihtua pois minä tahansa hetkenä eikä kukaan huomaisi. Liian monta kertaa oon öisin miettiny haihtumista. Rekan alle.

Ja kun mä OIKEASTI olen yksin, en siedä itteeni. En tiedä mitä tehdä, en tiedä miten toimia. Itken ja vapisen, koetan epätoivoisesti keksiä pakokeinoa ahistukselta. Tällänen tunne oli torstain ja perjantain välisenä yönä.

Onneksi lähetin tekstiviestin.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä, tuntui ekan kerran kesällä siltä etten oo yksin. Hyvä seura, kauniit ihmiset ja mieletön tunnelma. Kaikki oli täydellistä. Kaikki oli täydellisiä. Mäkin olin täydellinen.

Sydän särkyi sinä yönä, jälleen. Se ei ei tuntunut hyvältä, eikä tunnu vieläkään.  Mutta kukaan ei loukannut ketään, eikä kukaan itkenyt (ainakaan toisen edesäs). Toinen ihminen tietää, kuka on. Oot yks tärkeimmistä ihmisistä mun elämässä ja parhaita ystäviä mitä kukaan voi toivoa. Saman sanon kaikille muillekin iltaa viettämässä olleille. Otetaan uudestaan, ilman Carilloa.

Sydämmen särkyminen sattuu aina. Oon kokenut sen monta kertaa ja myönnän, että se masentaa ja ahdistaa. Kun oot yksin huoneessa jossa muut pelkkiä pareja, vaikka olisit ystävien seurassa, ahdistut. Katsot tyttöjä ja tunnistat ihastuksia sieltä täältä. Yhdelle et oo kertonu, yhdelle aioit kertoa tanssiessa mutta olikin pyytänyt toista. Ja poikia katsoessa tulee kateus. Vihaan olla ahdistunut siitä että muut on onnellisia. Koska mä OLEN onnellinen, jos mulle tärkeät ihmsiet on onnnellisia. Silti, sydän lyö miten sydän lyö. Ehkä vielä joskus mullakin on joku jota pitää kädestä. Joku jonka kanssa katsoa auringonlaskua.

Joku jota suudella

"Pian vaipuu unen peittoon maa

sitä ehkä valkeus lohduttaa.

Sinä kaipaat rakastettavaa

kaipaat unohduksen humalaa

Joka hetki hieman julmempaa

kaipaat särjettyjen Jumalaa.

Joka hetki hieman julmemoaa

peläten, kohta alkaa uusi päivä

horisontin takaa sarastaa"

CMX - Kauneus pettää

Toivon ettei kukaan tässä kirjoituksesta itsensä löytävä loukkaannu, sillä satuttaminen tai loukkaaminen EI NYT EIKÄ KOSKAAN, tuu olemaan tarkoitukseni. Koskaan. 

La aamupäivä olin kuitenkin romuna. Henkisesti. Olihan se pakko ottaa itseensä jokainen vastoinkäyminen. Päivän kuluessa, oon kuitenkin noussut. Hitaasti, mutta varmasti. Kiitos tästäkin kuuluu ihmisille jotka autto mua nousemaan. Kukkula on vallattu takas. Kuningas is back on hill! Vaikka onkin yksin.

Kun aloin kirjoittan tätä blogia ja puhumaan eräälle ihmiselle Facessa, itkin. Nyt hymyilen, istun rennohkosti sängyllä ja pyyhin kyyneleitä silmistä. Kiitos, etät ootte olemassa. Mulla ei ehkä mee hyvin, eikä tuu menemäänkään… mut mä taistelen.

Teidän ja itseni vuoksi.

"Tässä mä seison

kaipausta rinnassa.

Vaikka tää loppuisi yhdessä illassa.

Maailma on minun.

Maailma on sinun.

Maailma on tehty meitä varten!

Jokainen tänne jonkun jäljen jättää"

- Haloo Helsinki! Maailma on tehty meitä varten

Miten näin hienon illan jälkeen voi ahdistaa näin paljon.