Return of the Tall Stranger

Haa! Superpikainen fiilisten päivitys!


Huomenna loppuu kahden ja puolenviikon sairasloma. On sanomattakin selvää että kouluun palaamista olen odotellut. on mielettömän hauskaa nähdä taas luokkalaisia, vaikka teihin onkin tullut törmäiltyä koulun konserteissa ja kaupungilla. Pitää silti ihan erikseen kertoa, että ikävä on ollut. :')

Tuleva jakso ei stressaa. Matikka 4, Äikkä 4, YH 2,PopJazz ja Wanhat. Kaksi jälkimäistä ovat ehdottomasti ensi jakson kohokohdat, äikän kurssin lisäksi. Wanhoja on tullut odoteltua se 2 vuotta. Hieman stressiä tuli parinlöytämisen kanssa, mutta sekin on nyt hoidettu. Mokoma meni vielä ownaamaan minut verbaalisesti. PopJazz on aina voittoa. Kolme hienoa biisiä mitä ehdottaa. Vaadin että mekin saamme soittolistallemme samanlaisen yleisönlaulatusbiisin biisin kuin viime torstaina Mikko Koivunen Project veti. Haluan saada tytöt kiljumaan, muutenkin kuin ulkonäölläni.


Loman aikana tuli harrastettua opiskelun lomassa ankaraa pohdintaa ja viimeistään eilen lukemani blogiteksti sai minut vakuuttuneeksi yhdestä asiasta: Minun on saatava elämäni raiteilleen. En voi antaa itseni valahtaa joka toinen viikko angstitilaan ja alkaa avautua kaikille. Ei se vaan johda mihinkään/toimi. Enemmin voisin panostaa siihen että löydän jokaisesta päivästä ja asiasta jotain hyvää, kuten eräs hyvä ystäväni minulle torstaina ohjasti. Eli älkää ihmetelkö jos nyt tulevaisuudessa pamahadan johonkin ympyrään ja tulen juttelemaan. Kyseinen tilanne on minulle aivan vieras, joten suvaitkaa xD. Toivossa on, etten ole häiriöksi. Jos olen, sanokaa ihmeessä :D


Aloitan Joulukuun 1. äivästä alkaen täällä joulukalenterin. Joka viikko julkaisen yhden sanoituksen täällä teidän iloksenne/harmiksenne. Toivon saavani niistä jonkinmoista palautetta, myös negatiivista. Torstaina aloitellaan.


Mutta, nyt jatkan moshausta. Huomiseen :D


PS: En tykkää kännyköistä, ne ahdistaa xD

Musikaali ilman rakkaustarinaa on vain kaali

Noniin. Ensimmäinen kouluton lomaviikko takana. Hieman siihen jo tuossa aiemmassa blogissa viittailin, mutta jos nyt kävisi läpi ko. viikkoa hieman pidemmin ja yksityiskohtaisemmin. Alunperin oli mielessä avautua taas oikein kunnolla, mutta koska kyseinen fakta muuttaisi varmasti monen suhtatumista minuun, päätin hillitä itseni ja kirjoittaa jostain tärkeästä. Toivottavasti Toivonen jaksaa tämänkin lukea.


Viikko alkoi huikeasti, eikä todellakaan sen takia ettei tarvinnut nousta yhdeksältä. Ihmiset tuli juttelemaan chaatissa, musiikki oli hyvää, ymmärsin matematiikkaa ja uskontoa ja, mikä tärkeintä, sain nukutuksi. Olo tunti virkistyneeltä ja elämänhalukin palasi. Sain rohkeutta alkaa jutella ihmisille, joille oli pitkään tarkoitus jutella. Heille kiitos menneista ja tulevista juttutuokiosta. Tämä oli omiaan nostamaan omaa itseluottamusta ja tulen tästä keräämään tulevaisuudessa voimia olla voitokas. Vielä kerran, kiittelen.


Torstai oli jännä päivä. Siinä yhdistyivät nimittäin elämäni yhdet parhaimmista ja paskimmista hetkistä.


Aamu alkoi perseellä. Myöhästyin luokanvalvojan tapaamisesta. Ja aivan kuin se ei olisi ollut tarpeeksi, myöhästyin myös tapaamisesta koulukadulla. Sain kuitenkin siirrettyä kyseistä tapaamista parilla tunnilla ja ehdin mainiosti. Oli vapauttavaa pitkästä aikaa kertoa oloni ja mielialani kohonneen. Elämä tuntui elämisen arvoiselta. Psykolgini oli myös selvästi onnellinen puolestani, mikä nosti päivän loistavuutta taas parilla prosentilla.


Kun sitten Lukulaarikierroksen jälkeen (Ostin Kemopertolin levyn sekä muuta hauskaa) istuin bussissa, en voinut olla huomaamatta harvinaisen tuttua rastahiuksista nuorta naista bussin ikkunasta. seuraavassa sekunnin sadasosassa, minulle jo iloisesti vilkuteltiin pysäkiltä. Tein päätöksen, että aina voin mennä seuraavalla bussila ja hyppäsin pois. Mieletön juttutuokio, mielettömien ihmisten kanssa. Tack!

Kotana iski itse perkele. Äidin kanssa oli tarkoitus lukea Ruotsia, vaan kuinkas ollakaan, homma eskaloitui huutoriidaksi josta seurasi luonnollisesti mykkäkoulu... ja itselle masennus. Elämänhaluttomuus teki epätoivotun comebackin Torstai-Perjantai yönä ja kävin sitä tänne blogiin ja Facebookkiinkin purkamassa. (Myöhemmin poistin kyseiset kirjoitukset). Tunsin itseni turhaksi, heikoksi ja sairaaksi. En jaksanut enää ja pillerit yläkerrassa houkuttelivat AIVAN liikaa. Nukahdin kuitenkin omana itsesääliini ennen kuin mitään (onneksi) ehti tapahtua. Aamulla olin taas järjissäni ja suuntasin matematiikan kertaukseen


Luokanvalvojallamme, Marja Pajulalla, on selvästi maagisia voimia. Vain hän voi saada selvyyttä mysteeriin joka on (nainen?) derivaatta. 45 minuutissa opin enemmän kuin kuluneilla matematiikan tunneilal yhteensä. Voittajafiilis, luonnollisesti. Tunnin jälkeen, majoittauduin alakerran koneelle ja sain osakseni ohikulkevien luokkalaisten tervehdyksiä. Tuntui hyvältä palata ja mukavalta olla pidetty. Tunnin odottelun jälkeen, suuntasin Rantapaskan Aaron kanssa ostoksille Levykauppa Äxään. Mukana tarttui Islantilaisen Solstafirin Köld, joka odottaa vieläkin kuuntelua (laiska minä).


Nyt olikin edessä ongelma. Olin lupautunut avaamaan Emmalle ovea viiden maissa jottei kyseisen neidon tarvitsisi kylmässä palella. Siinä asussa, ei Emmasta olisi kolmen tunnin odottelun jälkeen ollut muuta jäljellä kuin söpösti puettu jääpuikko. Kuitenkin, kun saavutin koulun oli kaikki lukossa. Onneksi huomasin muutaman opettajan ja pääsin livahtamaan sisälle.


Puhuin jo viime blogissa, kuinka kaunis Hatanpään lukio on pimeällä. En jäkätä siitä enempää.


Emman saavuttua, oli ohjelmassa yleistä sitä-sun-tätä. Mikserillä leikkimisen jälkeen pääsin nauttimaan kahden kappaleen nainen-kitara keikasta. Taputin. Kolmesti. En vieläkään pysty käsittämään, kuinka joku voi laulaa niin hyvin. Enkä siten, miten joku kuten minä, voi alkaa sössöttämään sellaista paskaa kun unohtaa kesken lauseen mitä pitää sanoa. Syytän saparoita. Myöhemmin, kesken dataussessioiden, paikalle saapui naisia ja Henri. Tunnelma oli parhuutta. Sain jopa jotain sanotuksi ja voittajafiilis iski taas. Viimeistään siinä kohtaa kun Kankaalan Jaakko ihastuttavine seuralaisineen saapui. Kankaalan tähden uskon, että nuorisolla on vielä mahdollisuus selvityä.


Tuntia ennen itse pääaktia, eli Ysärigaalaa, saimme Mathlinmiehen kanssa kuningasajatuksen laulaa karaokea. Idea eskaloitui, kun tajusimme kuinka hieno keksintö mikseripöytä oli. Voi tuota riemun ja määrää. Karaokekeikkamme käsitti luonnollisesti kaikki perinteisimmät karaokehitit mitä voisi perinteistä alan paikoista tällä perämetsässä löytyä. Huvitusta tuottivat erityisesti ko. karaokevideoita varten tehdyt musiikkivideot. 18 tahtia sankarointia.


Ysärigaalan päätyttyä (mieletön show BTW) astelin bussipysäkille, koetettuani ensin hetken etsiä Emma. Mokoma ehti livistää ennekuin ehdin kiittää. Onneksi tekstiviestit on keksitty. Bussipysäkillä oli lisää hienoja ihmisiä ja sain murrettua äkkinäisen hiljaisuuskohtaukseni bussissa. Kerroin jopa pari vitsiä. Voittajafiilis iski taas ja sinetöi taakse jääneen täydellisen viikon...


...LÄHES TÄYDELLISEN


Onnistuin nimittäin saattamaan itseni taas henkiseen jamaan ja ahdistukseen, johon olin vannottanut etten enää sorru. Mitään vakavaa ei ole kyseessä ja siitä ensi kerralla.


Ps. Nina, olen palasina.

Miksi HaLu on täynnä hottiksia?

Kertoisiko joku?!
Niin, tässä tekstissä olisi sitten tarkoitus puhua naisista. Noista päiviämme piristävistä pienistä sokeripaloista elämän kahvikupissa. Niillä on myös rinnat.


Itse huomasin että tytöt on tyttöjä... ystävänpäivänä. Kyllä, ystävänpäivänä.


Kyseessä oli 6.luokan ystävänpäivädisko. Olin lupautunut valvojaksi, monen muun oppilaskunnan jäsenen tavoin. Hermostutti niin muan perkeleesti. Noh, kaikki ainakin alkoi hyvin. Tapasin kavereita, pyörimme ympyrää, söimme karkkia ja juttelimme. Kaikki meni buenosti.


Kunnes hän asteli sisään.

Kyseessä oli eräs saksanryhmäläisemme nuori neitonen johon oli jo pitkään ollut sellainen ihastus, mitä nyt yleensä ala-asteella pojilla ja tytöillä on. Tuijotetaan pitkään, ei uskalleta puhua ja ollaan vahaa kun saa vastakaikua (nyt kun tarkemmin ajatellaan... sellaistahan se on nykyäänkin ainakin omalla kohdalla). Noh, kyseisen tytön tapaaminen oli jo valmiiksi hermostuttavaa... Mutta kun kokonaisuuteen lisättiin punainen kaunis (tiukka) mekko ja tyrmäävä vartalomalli, oli tämän pojan viaton mieli pilattu lopulliseksi. Loppuilta menikin sitten tätä tyrmäävää neitosta seuraillessa ja tuijotelleessa varmasti maailman typerimmällä ilmeellä.

Sai sitten Särkimäen Tatu (nimeä ei muutettu) minut suostuteltua että ''mene nyt pyytämään tanssimaan''. Kaikki meni hyvin siihen asti kunnes tajusin mitä olin tekemässä, tein U-käännöksen ja poistuin takavasemmalle. Jälkeenpäin ajatellen naurattaa, hävettää ja taas naurattaa. Ich habe gegn saksa siis vain.


Oma suhtautumiseni kauniimpaan sukupuoleen oli koko yläasteen ajan suht... erikoinen. Kun siltä suunnalta sai kuulla jatkuvaa vittuilua ja solvaamista omasta ulkonäöstä, olemuksesta ja ihmisarvista oli siihen aikaan suhtatumiseni naisiin jopa sovinistinen. Näin myöhemmin, en häpeä mitään niin paljon kuin noita asioita joita silloin teistä ajattelin. Anon anteeksiantoa. Onneksi tutustuin 9.luokalla moniin ihaniin, ja kauniisiin, naispuolisiin henkilöihin jotka palauttivat minut maanpinnalle. Heille nostan hattua. Eräs heistä tietääkin jo kuinka tärkeä henkilö on ollut henkisen kehitykseni kannalta ja tulee samaan arvoisensa kiitokset viimeistään vuonna 2013.


Mutta mutta, ylästehelvetti jäi taakse ja elämä alkoi hymyillä. Pääsin toivomani lukion ja tällöin myös suhtautuminen naisiin muuttui täysin (hypin kokoajan termien nainen ja tyttö välillä, pahoittelen).

Noh kun ensimmäinen kuukausi uudessa koulussa oli ohi niin ei ole vaikea arvata reaktio ympäristööni. WAU! Tunsin itseni pikkulapseksi karkkikaupassa. Kauneutta kaikkialla. Vaan ei mitä tahansa kauneutta, vaan sisäistä kauneutta. ja vitusti sitä! Minne silmänsä käänsikin, näke sielukkaita naisia pilvin pimein. Ja mikä parasta, minullekin tultiin puhumaan kuin ihmiselle. Ystävälle.

Sanoinko parasta?

Tarkoitin PAHINTA?!

Jäädyin isolla jiillä AINA kun joku rin... kasvot omaava tuli puhuttelemaan. En osannut suhtautua tilanteeseen ''kaveri juttelee kaverille'' tavalla. Pikemminkin tilanne ''iske tai kuole'' kuvaisi omia tunteita paremmin tuona hetkenä. Mutta, sen siitä saa kun ne kaikki yläasteella usein koettavat ''naisseikkailut'' jäi välistä. Edellämainittu ongelma onneksi katosi äkkiä, mutta huomaa sitä vieläkin olevan ihan vahaa kun pitäisi naisille puhua. Mitäs olette niin kauniita saatana! Teidän vika xD

Mutta miksi HaLu sitten on täynnä niitä hottiksia? Jos et ole tätä huomannut olet joko a) sokea b) aseksuaali. Mietitäänpä nyt mitä meiltä sieltä löytyy...
- enkelikasvoinen leidi jossa yhdistyy runosielu ja seireeni
- hiljainen, mutta ah niin huomaavainen neito jonka jokapäiväinen hymy on päivän ehdoton pelastus
- uhkea rocktähden ja tangolaulajan kimaira
- taivaasta pudonnut, lumoavan kaunis ilmestys joka tuskin edes tietää olemassaoloani... ellei ole sattunut vaivautumaan varmasti vituttavista tuijotuksistani
- Suvi Tulijoki
- syötävän suloinen laululintu, jonka sisällä tosin elää punkkari jos toinenkin
- eksoottinen viulisti
- kaikkien mahdollisten stereotypioiden yhdistelmä, räväyttävä tummahiuksinen kaunotar jonka jutuilta ei ole turvassa edes viattomat ykköset. En voi uskoa että kyseinen henkilö pystyisi ärsyttämään ketään.
- mieletön määrä upean äänen osaavia ja muutenkin musiikillisesti lahjakkaita neitokasia, joiden tunteminen on kunnia.


Listaa voisi jatkaa, ja tulenkin jatkamaan, loputtomiin. Jos bongasit itsesi, saa tulla ilmoittamaan. Jos bongasit itsesi ja haluat itsesi poistettavan, tule ainakin ilmoittamaan. Viimein asia, mitä halua aiheuttaa, on mielipaha.


Ihastun mielettömän helposti. Ja kun ihastun, ei sitä tuijottelun määrää voi pitää kurissa. Haluan nyt avoimesti pahoitella kaikkia ihmisiä, missä tahansa. ''Katsoa saa koskea ei'' on tullut sisäistettyä. Mutta itse koen että te naiset ansaitsette enemmän kuin olla jonkun hujopin fantasioiden ja tuijottelun kohteita. Hieman itsekritiikkiä piti harrastaa, myönnetään. En itse pidä itseäni mitenkään ''komeana'' tai ''söpönä'', mutta koetan paikata kyseisiä puutteita käytöstavoilla.


Lopuksi...

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ollut iskeä ketään, vaikka alunperin näin oli tarkoitus. Itselle, tämä kirjoitus toimi hyvänä terapiana erässtä ihastuksesta toipumiselle.

Mutta se ei todellakaan ollut tarkoitus...

Tämän kirjoituksen tarkoitus oli antaa teille naisille muistutus. Te. Olette. Kauniita!!! Tämä ei koske vain HaLulaisia vaan kaikki naisia maailmassa. Älkää ikimaailmassa antako kenenkään väittää toisin. Jokainen on omalla tavallaan kaunis ja kaikilla on oikeus ajatella olevansa kauniita. Muistakaa se! Tiedän/toivon että tämä ei ole ongelma ainakaan Hatanpäällä, mutta jos joku alkaa epäröidä omaa ulkonäköään, opiskelupaikasta ja siitä tunnemmeko vai emme riippumatta, muistakoon tämän.

On ainakin yksi herrasmies jonka mielestä näytät tyrmäävältä.

Kiitos.


PS: Keskityin tässä kirjoituksessa tarkoituksella HaLu:laisiin naisiin. Silti, kun puhutaan naisista on pakko kiittää erästä sisäistä blondia jonka takia lauantaina herääminen klo 10.30 bussiin on äärettömän helppoa.

Jos haluat sanoa jotain nimettömästi, alas voi laittaa kommenttia.

Itsesääliksihän tämä sitten meni. Whipii!

Nonih, nyt sitten koetetaan tätä plokkausta. Suatanan sutatana, enää Twitter ja sitten onkin käyty läpi kaikki julkiset itsensäpaljastelu mestat mitä internet sisällään pitää. (Ilmeeni kun mulla onkin näemmä Twitter, missähän tilassa sekin on tullut tehtyä) Mut, jhoo mitähän sitä kertaisi.



Sain just luettua erittäin nimettömän kaverini omia tuotoksia. Mieletöntä tekstiä, jota jaksaa lukea vaikka aiheet raastaakin usein itseäkin. Kiinnitin kuitenkin huomiota erääseen HYVIN omituiseen ja häiritsevään asiaan, siis itsessäni. Jokaisessa blogikirjoituksessa tuli sairaanomainen tarve etsiä viittauksia minuun. Toivoa että seuraavassa kirjoituksessa puhuttaisi musta. MITÄ VITTUA?!! Mistä lähtien olen alkanut toivomaan olevani maailman napa...?



...ai niin yläasteen loputtua. Taino, maailman napa nyt on huono sana. Toivoi että olisi tärkeä jollekkin ei perheenjäsenelle. Siis... (tätä on nyt pirun vaikea selittää, varsinkin kun elämäni valo suoltaa taas niin nerokasta tekstiä että oksat pois!) että joku heräis tuolla jossain ajattelen ensimmäisenä mua. Kuluttaisi edes osan päivästä miettimällä ''Mitähän sille Miikalle kuuluu' jne. Onko se väärin toivoa? Onko väärin ajatella että se on väärin? Aina kun toivon itselleni hyvää, tulee aina tunne että olen itsekäs. Juuri nytkin on tuo vituttava tunne...



Nyt on kulunut vuosi kun pääsin pois sieltä lasikattoisesta helvetistä... ainakin fyysisesti. Herään edelleen öisin painajaisiin, ahdistun kesken oppitunnin, peitän yhä epävarmuuteni ja pelkoni oudoilla liikkeillä ja epäselvällä puheella ja lintsaan yhä tunneilta jotta voin vaan... olla. Yksin. Se ei enää varmaan ole niin viisasta lukiossa mutta VITUT!



Tuntuu myös siltä että mielikin jäi sinne lasiovien taakse. Vihaan, ei halveksin, sitä tunnetta kun en voi mennä puhumaan luokkalaisilleni koska pelkään olevani häiriöksi. Koska pelkään omaa ääntäni ja pelkään mitä' muut tulee sanomaan jos avaan suuni. Ahdistaa, että olen antanut tilanteen eskaloitua (taas) siihen pisteeseen että jään aivan yksin, muiden kootessa omat ystäväporukkansa.



Monesti olen eräältä hyvältä ystävältäni kuullut, ettei tuossa ole mitään järkeä. Että luokallani ja naapuriluokillani on ihmisiä joille en ole jotain viemäristä poimittua tai jotain mille voi sanoa mitä vaan, vaan ihan oikea ihminen! Tiedän sen ja arvostan todella saamaani huomiota ja kannustusta mitä olen vuoden aikana saanut. Silti, pelkään yhä itseäni ja sitä että ajaudun siihen samana tilaan jossa olin 8.-9.luokilla. Siihen tilaan en halua palata... ja jos se vaatii sen lääkityksen, niin otan sen!



Nonih, huonosti jaksoteltu ja hyvin vaikeaselkoinen ja hyppivä kirjoitus mutta saimpas tehtyä. Vapauttavaa. Saa nähdä teenkö useamminkin.