Se hengittää, se sittenkin liikkuu!

Hei ihmiskunta! Rikotaampas radiohiljaisuus. Blogin nimenvaihdosta julistan tälläisellä nykyhetken brifauksella. Näin etukäteen sanottakoon, että vaikka alku sattaa olla rajua ja masentavan oloista menee meikäläisellä kaikenkaikkiaan hyvin! :)

Jotkut teistä ovat saattaneet huomata lievän Miikanpuutteen mm. Hatanpään lukiossa viimeaikoina. Sanotaanko vaikka näin että jaksaminen ja motivaatio ovat olleet todella vähäisiä. Niinkin vähäisiä että niitä ei itse asiassa ole ollenkaan. Enkä nyt puhu pelkästään opiskelusta, puhun asioiden tekemisestä yleensä. Sänkyyn jääminen on aivan liian usein ollut viimekuukausina ratkaisuni kaikkeen. Koetan nousta kun kello herättää ja pääsen hammaspesuun asti. Kun kutienkin tulen vaatteita vaihtamaan, mieleen hiipii jokainen tekemätön rästi, jokainen selässä painava taakka, jokainen petetty odotus, jokainen vaadittu tulos… Tässä kohtaa tulee aivan liian usein rojahdettua takaisin sänkyyn. Usein tosin jätän nousemisosan kokonaan välistä ja havahdun huonolaatuisesta unestani usein siinä klo 13 ja 15 välissä. Kuten voitte kuvitella, tuollainen ajantuhlaus on omiaan laskemaan fiilistä ja motivaatioita yhä enemmän. Olen jäänyt loukkuun kierteeseen.

Koulussa on otettu jälleen puheeksi lukion lopettaminen. En ole asiaan juurikana perehtynyt. Osasyynä se, että tulevaisuus näyttää todella toivottamalta omiin silmiini. En tiedä ollenkaan mitä tekisin lukion jälkeen, minne lähtisin mahdollisesti opiskelemaan vai lähtisinkö minnekään, milloin muutan kotoa, milloin hankin ajokortin, milloin, milloin, milloin… Lisätään tähän vielä edellä mainitut taakat ja paineet ja voila, vitutus.

Kotiinjäämisen takia olen huomannut alkavani eristäytyä muista ihmisistä. Olen pitänyt etäisyyttä mm. luokkalaisiin, pelikavereihin ja muihin läheisiin ihmisiin. En ole käynyt koulussa viimeiseen kahteen kuukauteen enkä juuri viimevuonnakaan, poikkeuksena musikaali joka oli ainoa asia joka tuolloin piti minua kasassa. Nykyään tuntuu siltä että kaikilla on omia asioita joista kantaa ja murehtia, enkä halua olla tiellä tai vaivana. Tuntuu kokoajan vaikeammalta puhua ihmisille kun tuntuu että tulet olemana tiellä tai keskeyttämään jotain. En tunne että minut olisi unohdettu tai hylätty. Tuntuu että olen antamassa muiden unohtaa minut. Jättäytymässä jälkeen. Tuleeko musta pian se henkilö josta Stella laulaa Suden silmissä?

”Tuntuu, että olen ainut täällä,
joka lukion jälkeenkin jäi kaupunkiin.
Väsyneeseen pöytään juutuin.
Jos joku lasit käsistämme veis, ois hiljaista

Pakko rakastua piakkoin tai muuttaa pois

Kadut on täynnä elämää
kerran vuodessa
Voisin nukkua
monta kuukautta

Huojun. Suden silmät kerhoon mut vie.
Muut on vuosia nuorempia, näytän hölmöltä.
Ne tahtoo jorata pöydillä. Mä tahdon pois”

Huom. Tiedostan vallan hyvin että laulun henkilö on nainen :D

En käy juurikana enää ulkona. Rutiinipäiväni menee kutakuinkin näin:  Herää 12-15, tee jotakin (useimmiten sanoita tai koeta epätoivoisesti tehdä äidinkielin esseitä) klo 22 asti -> Katso uutiset -> Mene huoneeseen -> Kärsi krampeista ja dataa viiteen, kuuteen, seitsemään -> Nukahda -> Toista.

Edellämainituista krampeista on tullut jokaöisiä. Normaalilääkitys ei tunnu auttavan. Aikaisin nukahtaminen on turhaa. koska herään kuitenkin kipuun siinä 3-4 maissa ja joudun aloittamaan kävelyrumban. Voimakkaampia särkylääkkeitä on ehdotettu, mutta en ole ollut innokas kokeilemaan. Tosin, alkaa pikkuhiljaa tuntua että vaihtoehtoni ovat todella rajalliset. 

Vaikka tilanne nyt saattaakin kuulostaa huonolta, painotan yhtä asiaa. En ole masentunut. En ole kokenut itsetuhoisia ajatuksia pitkään aikaan. En vihaa itseäni. Koetan löytää kokoajan jotain hyvää jokaisesta mahdollisesta tilanteesta tai hetkestä. Ne hetkelliset tarmonpuuskat joina jaksan lähteä ulos, ovat arvokkaita ja nautin niistä koko sydämestäni.  Bänditoiminta on ollut tärkeä osa selvänä pysymistä. Reenit, bändiläisten kanssa ajanvietto, pian alkava keikkailu, uudet biisit, kesällä alkavat albumiäänitykset… paljon hienoja asioita edessä tällä rintamalla.

On toki päiviä jolloin kaikki toivo vaikuttaa menetetyltä. Onneksi elämässäni on edellene ihmisiä joilla tuntuu olevan vieläkin luottamusta meikäläiseen. Hyvinkään enkeleitä, silmälasipäisiä miehiä, Juuteja, Kannabis-Jukkia sekä monia muita. Teille iso kiitos!

Tällä hetkellä katse on suunnattu torstain penkkareihin. Huomenna punanaamio houkuttelee ostamaan hiusväriä. Keskiviikkona puku tulee muokkauksesta. Naurua pitäisi vana harjoitella.

Näihin tunnelmiin, päätämme lähetyksen Miikan tietokoneelta. Over and out ja stay in tune.