Sain just luettua erittäin nimettömän kaverini omia tuotoksia. Mieletöntä tekstiä, jota jaksaa lukea vaikka aiheet raastaakin usein itseäkin. Kiinnitin kuitenkin huomiota erääseen HYVIN omituiseen ja häiritsevään asiaan, siis itsessäni. Jokaisessa blogikirjoituksessa tuli sairaanomainen tarve etsiä viittauksia minuun. Toivoa että seuraavassa kirjoituksessa puhuttaisi musta. MITÄ VITTUA?!! Mistä lähtien olen alkanut toivomaan olevani maailman napa...?
...ai niin yläasteen loputtua. Taino, maailman napa nyt on huono sana. Toivoi että olisi tärkeä jollekkin ei perheenjäsenelle. Siis... (tätä on nyt pirun vaikea selittää, varsinkin kun elämäni valo suoltaa taas niin nerokasta tekstiä että oksat pois!) että joku heräis tuolla jossain ajattelen ensimmäisenä mua. Kuluttaisi edes osan päivästä miettimällä ''Mitähän sille Miikalle kuuluu' jne. Onko se väärin toivoa? Onko väärin ajatella että se on väärin? Aina kun toivon itselleni hyvää, tulee aina tunne että olen itsekäs. Juuri nytkin on tuo vituttava tunne...
Nyt on kulunut vuosi kun pääsin pois sieltä lasikattoisesta helvetistä... ainakin fyysisesti. Herään edelleen öisin painajaisiin, ahdistun kesken oppitunnin, peitän yhä epävarmuuteni ja pelkoni oudoilla liikkeillä ja epäselvällä puheella ja lintsaan yhä tunneilta jotta voin vaan... olla. Yksin. Se ei enää varmaan ole niin viisasta lukiossa mutta VITUT!
Tuntuu myös siltä että mielikin jäi sinne lasiovien taakse. Vihaan, ei halveksin, sitä tunnetta kun en voi mennä puhumaan luokkalaisilleni koska pelkään olevani häiriöksi. Koska pelkään omaa ääntäni ja pelkään mitä' muut tulee sanomaan jos avaan suuni. Ahdistaa, että olen antanut tilanteen eskaloitua (taas) siihen pisteeseen että jään aivan yksin, muiden kootessa omat ystäväporukkansa.
Monesti olen eräältä hyvältä ystävältäni kuullut, ettei tuossa ole mitään järkeä. Että luokallani ja naapuriluokillani on ihmisiä joille en ole jotain viemäristä poimittua tai jotain mille voi sanoa mitä vaan, vaan ihan oikea ihminen! Tiedän sen ja arvostan todella saamaani huomiota ja kannustusta mitä olen vuoden aikana saanut. Silti, pelkään yhä itseäni ja sitä että ajaudun siihen samana tilaan jossa olin 8.-9.luokilla. Siihen tilaan en halua palata... ja jos se vaatii sen lääkityksen, niin otan sen!
Nonih, huonosti jaksoteltu ja hyvin vaikeaselkoinen ja hyppivä kirjoitus mutta saimpas tehtyä. Vapauttavaa. Saa nähdä teenkö useamminkin.
Ihan vain haluaisin sanoa, että joskus olen miettinyt että mitä Kekkilälle kuuluu kun hän ei yleensä juttele minulle mesen välityksellä tai vastaavaa. Kyllähän kaikille se Ylä-aste on sellainen helvetti, että on tuuria jos sieltä yksinäinen hikikomori saa edes ystäviä kunnolla, ehkä pari sieltä täältä, mutta itse ainakin joudun olemaan ylä-aste elämäni yksin ja väänsin aina rautalankaa kavereitteni kanssa ja koitin pakottaa itseni mukaan heille juttelemaan, mutta turhaan... Vaihdoin jopa kouluakin sen takia, "Feels bad man.."
VastaaPoistaMutta ainut toivo mistä pystyin aloittamaan oli se kun aloin pelaamaan korttipeliä, jonka sinäkin tunnet ja tunnemme toisemme sen kautta oikein mukavasti. Siitä se lähti, aloin sitä harrastamaan ja yrittämään oikein kunnolla että pärjäisin siinä, tein siinä enemmän ystäviä kuin koskaan ylä-aste aikoinani ;I noh... toivon että et ole vielä lopettanut omaa korttipeli harrastustasi ja jos olet, niin öö, suosittelen pikaisesti etsimään tämän tekstin perusteella uuden.
Terv. SubC